Radonputkisto – toiminta ja asennus

Radonputkisto on yleisin radonin torjuntaratkaisu suomalaisessa uudisrakentamisessa. Järjestelmä perustuu maaperässä olevan radonpitoisen ilman poistamiseen ennen sen kulkeutumista asuintiloihin. Putkisto asennetaan tyypillisesti rakennusvaiheessa, ja sen voi tarvittaessa aktivoida myöhemmin puhaltimella.

Mikä on radonputkisto ja miksi sitä tarvitaan

Radonputkisto on rakennuksen alapohjan alle asennettava putkijärjestelmä, jonka tarkoituksena on kerätä ja johtaa radonpitoinen ilma pois maaperästä. Järjestelmä koostuu tyypillisesti rei'itetyistä keräilyputkista, kokoojaputkista sekä poistoputkesta, joka johtaa radonpitoisen ilman rakennuksen katolle tai muuhun turvalliseen paikkaan.

Säteilyturvakeskuksen (STUK) mukaan radon on hajuton ja näkymätön radioaktiivinen kaasu, joka syntyy maaperässä olevan uraanin hajoamisen seurauksena. Radon kulkeutuu maaperästä rakennusten sisätiloihin pääasiassa alapohjan kautta. Erityisesti Suomessa maaperän koostumus ja geologiset olosuhteet altistavat monet alueet korkeille radonpitoisuuksille.

Radonputkiston tarve määräytyy tyypillisesti useiden tekijöiden perusteella. Keskeisimpiä näistä ovat rakennuspaikan sijainti tunnetulla korkean radonpitoisuuden alueella, maaperän laatu sekä rakennuksen alapohjaratkaisu. Maanvaraiset betonilaattaperustukset ovat erityisen alttiita radonin tunkeutumiselle, koska betoni ei ole täysin kaasutiivis materiaali.

STUK:n mukaan radonputkisto on suomalaisessa uudisrakentamisessa yleisin radonin torjuntatapa, ja radonturvallinen rakentaminen on pääsääntöisesti perusteltua koko maassa. Osa kunnista edellyttää sitä rakennusjärjestyksessään. Uusi rakennus suunnitellaan ja rakennetaan niin, että radonpitoisuus ei ylitä 200 Bq/m³.

Radonputkiston rakenne ja komponentit

Toimiva radonputkisto koostuu useista toisiinsa liittyvistä osista, joiden yhteistoiminta mahdollistaa tehokkaan radonin poiston. Järjestelmän pääkomponentteja ovat keräilykerros, keräilyputket, kokoojaputket, poistoputki sekä mahdollinen radonimuri.

Keräilykerros on tyypillisesti sorasta tai sepelistä koostuva karkea täyttökerros, joka on alapohjan alla. Tämän kerroksen tarkoituksena on mahdollistaa ilman vapaa liikkuminen alapohjan alla ja toimia radonpitoisen ilman keräilyalustana. Materiaalin on hyvä olla riittävän karkeaa, jotta ilma pääsee liikkumaan vapaasti. STUK:n mukaan putkisto asennetaan lattialaatan ja lämmöneristeen alapuolelle.

Keräilyputket ovat rei'itettyjä muoviputkia, jotka asennetaan keräilykerrokseen. Putkien reiät mahdollistavat radonpitoisen ilman virtaamisen putkistoon laajalta alueelta. Putkien koko ja keskinäinen etäisyys määritellään rakennesuunnitelmissa rakennuksen koon ja muodon mukaan.

Kokoojaputket keräävät radonpitoisen ilman keräilyputkista ja johtavat sen kohti poistoputkea. Kokoojaputkien halkaisija on usein suurempi kuin keräilyputkien, jotta ilman virtaus säilyy riittävänä.

Poistoputki johtaa radonpitoisen ilman ulos rakennuksesta. Poistoputki kulkee tyypillisesti rakennuksen sisällä katolle asti, jossa radonpitoinen ilma vapautuu ulkoilmaan. Poistoputken tulee nousta riittävän korkealle, jotta radonpitoinen ilma ei palaudu takaisin rakennukseen esimerkiksi ikkunoiden tai muiden aukkojen kautta.

Radonimuri on sähkökäyttöinen puhallin, joka tehostaa ilman virtausta putkistossa. Monissa tapauksissa passiivinen radonputkisto, jossa ilman virtaus perustuu lämpötilaeroihin ja tuulen vaikutukseen, riittää alentamaan radonpitoisuuden hyväksyttävälle tasolle. STUK:n mukaan passiivinen putkisto alentaa pitoisuutta tyypillisesti 20–60 prosenttia. Mikäli passiivinen järjestelmä ei tuota riittävää tulosta, poistoputkeen voidaan asentaa radonimuri, jolloin alenema on STUK:n mukaan tyypillisesti 60–95 prosenttia.

Radonputkiston asennus uudisrakentamisessa

Uudisrakentamisessa radonputkiston asentaminen on selkeästi helpompaa ja kustannustehokkaampaa kuin olemassa olevaan rakennukseen. Tämä johtuu siitä, että putkisto voidaan suunnitella ja asentaa osana normaalia rakennusprosessia ennen alapohjan valua.

Radonputkiston suunnittelu alkaa tyypillisesti jo rakennuksen suunnitteluvaiheessa. Suunnittelussa huomioidaan rakennuksen pohjaratkaisu, alapohjan pinta-ala sekä alueen tunnetut radonpitoisuudet. Suunnittelijan on tärkeää tuntea paikalliset olosuhteet ja radoniin liittyvät rakentamismääräykset.

Asennusprosessi alkaa keräilykerroksen tekemisellä. Kun maapohja on tasattu ja tiivistetty, levitetään sorakerros tasaisesti koko alapohjan alueelle. Sorakerroksen päälle asennetaan keräilyputket suunnitelman mukaisesti. Putkien asennuksessa on tärkeää varmistaa, että putket ovat oikealla korkeudella ja kaltevuudella.

Keräilyputket yhdistetään kokoojaputkiin, jotka puolestaan liitetään poistoputkeen. Liitokset tiivistetään huolellisesti, jotta järjestelmä toimii tehokkaasti. Poistoputki johdetaan rakennuksen sisälle ja edelleen katolle. Putken kulkureitti suunnitellaan siten, että se häiritsee mahdollisimman vähän rakennuksen käyttöä.

Ennen betonivalua putkisto tarkastetaan ja dokumentoidaan. Tarkastuksessa varmistetaan, että kaikki liitokset ovat tiiviitä ja putket ovat ehjiä. Dokumentointi on tärkeää, jotta putkiston sijainti on tiedossa mahdollisia myöhempiä korjauksia varten.

Betonivalu suoritetaan keräilykerroksen ja putkiston päälle. Valun yhteydessä on tärkeää huolehtia siitä, että putkisto ei vaurioidu. Valun jälkeen poistoputkeen voidaan asentaa radonimuri, mikäli passiivinen järjestelmä ei osoittaudu riittäväksi.

Radonputkiston asennus olemassa olevaan rakennukseen

Radonputkiston asentaminen jo rakennettuun taloon on haastavampaa ja tyypillisesti kalliimpaa kuin uudisrakentamisessa. Asennusmenetelmät vaihtelevat rakennuksen alapohjarakenteen ja käytettävissä olevien kulkureittien mukaan.

Yleisin tapa asentaa radonputkisto olemassa olevaan rakennukseen on lattian läpi poraaminen. Betonilaattaan porataan yksi tai useampia reikiä, joiden kautta asennetaan imuputket maaperään. Imuputket yhdistetään poistoputkeen, joka johdetaan rakennuksen ulkopuolelle tai katolle. Tähän järjestelmään liitetään tyypillisesti radonimuri, koska passiivinen ilmanvaihto ei usein ole riittävä korjausrakentamisessa.

Toinen vaihtoehto on radonkaivo rakennuksen ulkopuolella. STUK:n mukaan radonkaivo tehdään noin 4–5 metrin syvyyteen rakennuksen lähelle, ja siihen liitetty puhallin alipaineistaa maaperää niin, että radonpitoisen ilman virtaus rakennuksen alle vähenee. Menetelmä soveltuu vain karkealle sora- tai hiekkamaalle, ja sen kustannukset ovat tyypillisesti 4 000–6 000 euroa.

Asennustyö olemassa olevaan rakennukseen vaatii huolellista suunnittelua. Ennen työn aloittamista selvitetään alapohjan rakenne, mahdolliset putki- ja kaapelireitit sekä sopivin kohta imupisteen sijoittamiselle. Suunnittelussa huomioidaan myös poistoputken reitti ja radonin ulospuhalluspaikan sijainti.

Asennustyön aikana on tärkeää minimoida häiriöt asukkaille. Työ aiheuttaa pölyä ja melua, joten asianmukaiset suojaukset ja tiedottaminen ovat oleellisia. Ammattimainen asennustyö kestää tyypillisesti yhdestä kahteen päivään riippuen rakennuksen koosta ja asennuksen laajuudesta.

Asennuksen jälkeen järjestelmän toimivuus tarkastetaan mittaamalla radonpitoisuutta sisätiloissa. STUK:n mukaan korjauksen onnistuminen todetaan radonpurkkimittauksella, joka kestää vähintään kaksi kuukautta ja tehdään syyskuun alun ja toukokuun lopun välisenä aikana. Mikäli radonpitoisuus ei ole laskenut riittävästi, voidaan järjestelmää säätää esimerkiksi tehostamalla radonimuria tai lisäämällä imupisteitä.

Passiivinen ja aktiivinen radonputkisto

Radonputkistot voidaan jakaa kahteen päätyyppiin: passiivisiin ja aktiivisiin järjestelmiin. Kummallakin tyypillä on omat etunsa ja käyttökohteensa.

Passiivinen radonputkisto toimii ilman sähkökäyttöisiä laitteita. Ilman virtaus putkistossa perustuu luonnollisiin fysikaalisiin ilmiöihin, kuten lämpötilaeroihin ja tuulen aiheuttamaan alipaineeseen. Lämmin ilma nousee ylöspäin, mikä luo imun putkistoon ja vetää radonpitoista ilmaa maaperästä. Tuuli poistoputken päällä puolestaan vahvistaa tätä imua.

Passiivisen järjestelmän etuna on sen yksinkertaisuus ja huoltovapaus. Järjestelmässä ei ole liikkuvia osia tai sähkölaitteita, jotka voisivat rikkoutua. Käyttökustannukset ovat olemattomat, koska järjestelmä ei kuluta sähköä. Passiivinen järjestelmä on usein riittävä uudisrakennuksissa, joissa radonpitoisuudet eivät ole erityisen korkeita.

Passiivisen järjestelmän heikkoutena on sen rajoitettu teho. Ilman virtaus on riippuvainen sääolosuhteista, ja erityisesti kesällä, kun sisä- ja ulkoilman lämpötilaero on pieni, passiivisen järjestelmän teho voi heikentyä. Korkeiden radonpitoisuuksien alueilla passiivinen järjestelmä ei välttämättä riitä laskemaan radonpitoisuutta hyväksyttävälle tasolle.

Aktiivinen radonputkisto sisältää sähkökäyttöisen radonpuhaltimen eli radonimurin. Puhallin tehostaa ilman virtausta putkistossa merkittävästi verrattuna passiiviseen järjestelmään. Aktiivisen järjestelmän teho on vakaampi ja ennustettavampi, koska se ei ole yhtä riippuvainen ulkoisista olosuhteista.

Aktiivisen järjestelmän haittapuolina ovat sähkönkulutus ja huoltotarve. STUK:n mukaan radonimurin puhaltimen teho on tyypillisesti 50–100 wattia, mikä tarkoittaa sähkön hinnasta riippuen noin 60–150 euron vuosikustannusta jatkuvassa käytössä. Puhallin vaatii myös ajoittaista huoltoa ja lopulta vaihtoa. Lisäksi puhallin voi aiheuttaa jonkin verran ääntä, mikä on huomioitava sen sijoittelussa.

Monissa tapauksissa radonputkisto rakennetaan aluksi passiiviseksi järjestelmäksi, johon on kuitenkin valmius radonimurin lisäämiselle. Tämä mahdollistaa järjestelmän tehostamisen myöhemmin, mikäli passiivinen järjestelmä ei osoittaudu riittäväksi.

Radonputkiston mitoitus ja suunnittelu

Radonputkiston oikea mitoitus on ratkaisevan tärkeää järjestelmän toimivuuden kannalta. Alimitoitettu järjestelmä ei pysty poistamaan radonia riittävästi, kun taas ylimitoitettu järjestelmä aiheuttaa turhia kustannuksia.

Mitoituksessa huomioitavia tekijöitä ovat rakennuksen alapohjan pinta-ala, maaperän laatu ja radonpitoisuus, alapohjan rakenne sekä rakennuksen ilmanvaihtojärjestelmä. Suurempi pinta-ala edellyttää laajempaa keräilyputkistoa, kun taas korkeammat radonpitoisuudet voivat vaatia tehokkaamman järjestelmän.

Keräilyputkien määrä ja sijoittelu riippuvat alapohjan muodosta ja koosta. Keräilyputket sijoitetaan niin, että ne kattavat koko alapohjan alueen. Putkien tulee ulottua riittävän lähelle ulkoseiniä, jotta radonpitoinen ilma kerätään koko alueelta.

Poistoputken koko määräytyy keräilyputkien kokonaismäärän ja halutun ilmavirran perusteella. Poistoputki johdetaan tyypillisesti vesikaton yläpuolelle, jotta radonpitoinen ilma ei palaudu takaisin rakennukseen.

Radonimurin mitoitus perustuu haluttuun ilmavirtaan ja putkiston aiheuttamaan painehäviöön. Suurempi ilmavirta edellyttää tehokkaampaa puhallinta. Puhaltimen on hyvä kyetä tuottamaan riittävä ilmavirta myös silloin, kun putkistossa on jonkin verran tukoksia tai vastusta.

Suunnittelussa on huomioitava myös rakennuksen ilmanvaihto. Radonputkisto luo alipainetta rakennuksen alapuolelle, mikä voi vaikuttaa sisäilman painesuhteisiin. Tämä on erityisen tärkeää huomioida rakennuksissa, joissa on koneellinen ilmanvaihto.

Radonputkiston huolto ja ylläpito

Radonputkiston huoltotarve on yleensä vähäinen, mutta säännöllinen seuranta on tärkeää järjestelmän toimivuuden varmistamiseksi.

Passiivisen radonputkiston huolto rajoittuu lähinnä poistoputken tarkastamiseen. Poistoputken pään tulee olla vapaa esteistä, kuten lehdistä tai lumesta. Poistoputken hattu estää sadeveden pääsyn putkistoon, mutta se voi myös kerätä roskia, jotka heikentävät ilman virtausta.

Aktiivisen järjestelmän huoltoon kuuluu edellä mainittujen lisäksi radonimurin toiminnan seuranta. Puhaltimen toiminta voidaan todeta kuuntelemalla sen käyntiääntä tai tarkkailemalla mahdollisia merkkivaloja. Monet nykyaikaiset radonimurit sisältävät hälytysjärjestelmän, joka ilmoittaa puhaltimen pysähtymisestä tai muusta viasta.

Puhaltimen käyttöikä vaihtelee mallin ja olosuhteiden mukaan, ja käyttöiän päättyessä se vaihdetaan. Puhaltimen vaihtaminen on yleensä melko yksinkertainen toimenpide, joka ei vaadi laajempia muutoksia järjestelmään.

Radonpitoisuuden mittaaminen on tärkein osa radonputkiston toiminnan seurantaa. Uusintamittaus on hyvä tehdä muutaman vuoden välein sekä silloin, kun rakennuksessa tehdään merkittäviä muutoksia, jotka voivat vaikuttaa radonpitoisuuteen. STUK:n ohjeiden mukaan mittaus tehdään syyskuun alun ja toukokuun lopun välisenä aikana vähintään kahden kuukauden ajan.

Radonputkiston vaikutus sisäilmaan

Oikein suunniteltu ja asennettu radonputkisto voi alentaa sisäilman radonpitoisuutta merkittävästi. STUK:n mukaan passiivinen putkisto alentaa pitoisuutta tyypillisesti 20–60 prosenttia, puhaltimella varustettu 60–95 prosenttia, ja olemassa olevan putkiston jälkikäteinen aktivointi puhaltimella tyypillisesti 70–90 prosenttia.

Radonputkiston vaikutus perustuu siihen, että se poistaa radonpitoisen ilman maaperästä ennen sen kulkeutumista sisätiloihin. Samalla järjestelmä luo alipainetta rakennuksen alapuolelle, mikä vähentää radonin kulkeutumista sisätiloihin myös muita reittejä pitkin.

On huomattava, että radonputkisto vaikuttaa ainoastaan maaperästä tulevaan radoniin. Mikäli radonin lähde on esimerkiksi rakennusmateriaalissa oleva uraani, radonputkisto ei auta tähän ongelmaan. Suomessa rakennusmateriaaleista tuleva radon on kuitenkin tyypillisesti vähäistä verrattuna maaperästä tulevaan radoniin.

Radonputkiston vaikutus on yleensä havaittavissa jo muutaman viikon kuluessa asennuksesta. Täysi vaikutus saavutetaan, kun järjestelmä on tasaantunut ja mahdolliset säädöt tehty. Radonpitoisuuden seuranta mittauksin on tärkeää, jotta voidaan varmistua järjestelmän toimivuudesta.

Yhteenveto

Radonputkisto on laatan alle karkeaan täyttökerrokseen asennettava rei'itetty putkisto, josta radonpitoinen ilma johdetaan poistoputkea pitkin ulos. STUK:n mukaan passiivinen putkisto alentaa radonpitoisuutta tyypillisesti 20–60 prosenttia ja puhaltimella varustettu 60–95 prosenttia. Uudisrakentamisessa putkisto on edullista asentaa jo rakennusvaiheessa, koska jälkikäteinen radonimuri maksaa tyypillisesti 3 000–5 000 euroa. Toimivuus todetaan vähintään kahden kuukauden mittauksella syys–toukokuussa.

Usein kysytyt kysymykset

Kuinka paljon radonputkiston asennus maksaa? Radonputkiston asennuskustannukset vaihtelevat merkittävästi riippuen siitä, asennetaanko järjestelmä uudisrakennukseen vai olemassa olevaan rakennukseen. Uudisrakentamisessa kustannukset ovat tyypillisesti pieni osa rakennuksen kokonaiskustannuksista. Olemassa olevassa rakennuksessa vastaava ratkaisu toteutetaan yleensä radonimurina, jonka kustannukset ovat STUK:n mukaan tyypillisesti 3 000–5 000 euroa.

Voiko radonputkiston asentaa itse? Radonputkiston asentaminen vaatii erikoisosaamista ja -työkaluja. Vaikka yksinkertaisen passiivisen järjestelmän asentaminen voi teoriassa olla mahdollista omatoimisesti, suositellaan yleensä ammattilaisen käyttämistä. Ammattilainen osaa mitoittaa järjestelmän oikein ja varmistaa sen toimivuuden.

Miten tiedän, toimiiko radonputkistoni? Radonputkiston toimivuus varmistetaan radonmittauksella. Mittaus tehdään sisätiloissa syys–toukokuussa vähintään kahden kuukauden ajan, ja tulosta verrataan aikaisempiin mittaustuloksiin sekä uudisrakentamisen suunnitteluarvoon 200 Bq/m³ ja asuntojen viitearvoon 300 Bq/m³. Aktiivisen järjestelmän osalta voidaan myös tarkkailla radonimurin toimintaa.

Kuinka usein radonputkisto tulee huoltaa? Passiivinen radonputkisto on käytännössä huoltovapaa. Poistoputken pään puhtaus on hyvä tarkistaa vuosittain. Aktiivisen järjestelmän radonimurin toiminta on hyvä tarkistaa säännöllisesti, ja puhallin vaihdetaan käyttöiän päättyessä.

Aiheuttaako radonputkisto melua? Passiivinen radonputkisto ei aiheuta melua. Aktiivisen järjestelmän radonimuri voi aiheuttaa jonkin verran käyntiääntä, mutta nykyaikaiset puhaltimet ovat tyypillisesti hyvin hiljaisia. Radonimurin sijoituspaikka vaikuttaa siihen, kuinka paljon ääni häiritsee.

Lue myös

• Radonmittaus kotona
• Radonin raja-arvot Suomessa
• Radonin terveysriskit
• Radonimuri – milloin tarvitaan
• Radonkorjauksen kustannukset

Lähteet

• STUK – Radon uudisrakentamisessa
• STUK – Radonkorjaukset
• STUK – Asuntojen radonia koskevat viitearvot ja määräykset
• Ympäristöministeriö – Rakentamismääräykset